Kirjoitatko itsestäsi ja omasta elämästäsi? Vain harva on uskaltanut pukea sanoiksi tuota kysymystä runojeni omakohtaisuudesta tai yleisyydestä. Vaikka olen varma, että sitä miettii lähes jokainen tuttu - ja moni tuntematonkin, joka on lukenut elämä on runo on elämä -runokirjani.
Muutama on nostanut esille käsitteen autofiktio eli jollain lailla omasta elämästään kertomista. Minusta se on vähän kummallinen termi, joka nyt on muodissa. Varmasti jokainen, joka kirjoittaa, ammentaa omasta elämästään. En usko, että hyvää ja koskettavaa (kauno)kirjallisuutta on koskaan syntynyt tai syntyy ilman kirjoittajan omaa kosketuspintaa aiheeseen. Joko tapahtumien, tunteiden tai tulkintojen tasolla. Se on sitten aivan eri kysymys, miten suora suhde kirjoittajan - tai taiteilijan ylipäätään - omalla kokemusmaailmalla on hänen tekemäänsä taiteeseen.
Onko kirjani runo Punainen hame hulmuten tarina omasta elämästäni? on muutama kysynyt. Vastaan, että se on ennen kaikkea hyvä esimerkki asioiden limittymisestä ja monien tasojen läsnäolosta taiteessa.
Punainen hame hulmuten
Suren
En koskaan kelpaa isälle
Vaikka mitä tekisin
Lapsellista, tiedän
Suren
En koskaan riitä sinulle
Vaikka mihin taipuisin
Typerää, tiedän.
Suren
En koskaan ole tarpeeksi maailmalle
Vaikka miten juoksisin
Turhaa, tiedän
Taas kerran mietin
Miksi?
Enkö riitä itselleni?
Väliasemalla vasta
Onneksi
Hyppään kyytiin
Punainen hame hulmuten
Totta, runossa on varmasti jotain omaa kokemustani, mutta runoksi se päätyi vasta siitä oivalluksesta, että mielestäni tavoitin jotain yleisempää ihmisen riittämättömyydestä tässä maailmassa. Ja tämä ajatus on syntynyt niistä keskusteluista, joita olen käynyt vuosien ja vuosikymmenien kanssa ihmisten kanssa elämästä ja kuullut heidän kokemuksiaan. Aika yleismaailmallinen kokemus.
Runon yksityiskohtien tasolla valinnat ovat hyvin intuitiivisia - joskus sisällöllisiä, joskus muotoon, sointiin tai johonkin muuhun mystiseen liittyvää. Esimerkiksi tämän runon ensimmäinen rivi "En koskaan riitä isälle" on tuossa muodossa, koska sana "vanhemmille" (liian pitkä) tai "äidille" (äännettäessä ei soi yhtä kauniisti kuin "isälle") sopivat huonommin rytmiin ja sointiin. Kimmokkeena ei ole minun huono isäsuhteeni.
Autofiktiota vai ei? Oli ihan pakko googlettaa lisää tietoa autofiktiosta. Wikipedia määrittelee sen kirjallisuudeksi, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille. Käsitteenä autofiktio mainittiin ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1977, jolloin Serge Doubrovsky käytti termiä viitatessaan omaan romaaninsa Fils. Suomessa ensimmäinen autofiktiiviseksi varta vasten nimetty teos oli Anu Kaipaisen teos Vihreiksi poltetut puut vuodelta 2007.
Kaikissa löytämissäni määrittelyissä rajaa vedetään siihen, miten paljon mukana on tekijän omaelämänkerrallisia aineksia. Eli jossain mystisessä pisteessä ylittyy raja ulkopuolisesta maailman tulkinnasta oman elämän ruotimiseen. Missä tuo raja on, sitä ei kerrota.
Mielestäni autofiktio määritellään väärästä päästä. Ainakaan nykyisin kyse ei ole kirjoittajan, vaan kokijan motiiveista. Tosi-tv on tuonut tirkistelykulttuurin osaksi arkea. Miksipä ei taidettakin voisi tirkistellä. Tai ainakin pohtia, olisiko siinä tirkisteltävää. Pohjaton halu kurkistelle toisten ihmisten yksityisimpään ja päästä päivittelemään, on myös selitys sille, että termi on kokenut renessanssin.
Oma, vielä raikas ja utelias, ”taiteilijapolkuni” on avannut silmiä. Olen jo nyt oppinut, että ihmiset lukevat tekstejäni toisin, mitä itse olen ajatellut ne synnyttäessäni. Se on osa runouden - ja taiteen ylipäätään - hienoutta. Tekstit syntyvät yhdessä hetkessä, lukija luo jotain aivan uutta toisessa hetkessä oman tulkintansa kautta.
Onhan se toki vähän surullista, jos se tulkinta ei ulotu tirkistelyä ja päivittelyä pidemmälle.