Istuin kesän kuumana päivänä mökkirannassa tutun joen kulkua katsellen. Rantakuusien varjosta joen keskelle lennähti sorsa. Jäin katselemaan sitä ja mietin, miten yksioikoisia ratoja ajatuksemme helposti kulkevat. Miten itsestäänselvänä usein pidämme asioita, joihin uskomme.
Kirjoitin runon siitä, miten joella yksikseen uivaa sorsaa kovin helposti määritellään yksinäiseksi. Minäkin. Entäpä jos se on onnellisesti itsekseen? Miten väärin on ajattelematta lyödä leimoja otsaan. Sorsille, ihmisille. Tein tämän ajatuskulun myötä rannassa runon "Vastavirtaan". Runon matka jatkui. Pari päivää myöhemmin istuin kahvilassa Tampereella ja aloin tutun vanhemman herran kanssa puhua siitä, miten runot syntyvät. Hetken lumosta, ilmasta tarttuvasta ajatuksesta, oivalluksesta... Kerroin esimerkkinä edellisen tarinan ja lausuin hänelle kahvilan pöydässä runon "Vastavirtaan". Kyyneleet silmissä hän kuunteli ja pyysi runoa itselleen. Se oli koskettanut häntä kovasti. Tuollaiset hetket muistuttavat minulle, miksi minun kannattaa kirjata runoni muistiin - ja jakaa niitä. Jos yksikin ihminen saa niistä iloa, lohtua tai voimaa, ne ovat arvokkaita. Runot ovat ihmeellisiä!
VASTAVIRTAAN
Lennähdit varjoista Keskelle virtaa
Ylevästi yksin
Etsimättä mitään Kaipaamatta ketään
Vuolaan veden kohina Jatkuva jatkuva matka
Salakka nostaa pyörteen pintaan
Uit vastavirtaan